Keskiviikko 28.01.2004

olen pyöritellyt ajatusta päässäni jo pidemmän aikaa – tänään päätän käydä tuumasta toimeen. Otan yhteyttä Qummaan, kinky- ja fetish-valokuvaajaan, ja tarjoudun malliksi. En oikeastaan ajattele asiaa sen kummemmin, on vain sellainen olo, että antaa mennä – elämä on laiffia, sanoisi Matti Nykänen. Lähetän Qummalle sähköpostia, ja muotoilen viestini uusiksi moneen kertaan. Kuinka fetish-valokuvaajaa lähestytään? Mitä sellaiselle pitää sanoa? Hymähtelen itsekseni uuden tilanteeni omituisuudelle, mutta lopulta saan viestin muotoiltua ja matkaan. Jokusen tunnin päästä käyn muka ’puolihuolimattomasti’ tarkastamassa sähköpostini. Vastaus on tullut. Qumma sanoo sitovansa minut ja ottavansa kuvia. Miten hän saa sen kuulostamaan niin yksinkertaiselta?

Nyt on aika pysähtyä ajattelemaan. Olo on hieman omituinen – mitäs tässä tuli juuri tehtyä? Tarjoan itseni kuvattavaksi sidottuna, kuvat julkaistaan paitsi oman kouluni tekemässä lehdessä, myös Qumman omissa näyttelyissä, ehkäpä kirjassa..? Ketkä lehden näkevät ja lukevat? Koulukaverit, ystävät, opettajat.. vanhempani, sisarukseni, ehkäpä sukulaiseni...? Mitä siitä seuraa? Olo on tässä vaiheessa jo kaoottinen, samalla innostunut ja samalla jännittynyt. Lumipallo on lähtenyt pyörimään mäkeä alas. Kurkkua kuristaa, otan päänsärkytabletin. Koitan ajatella jotain muuta. Katson tv:tä. Mitähän sieltä tuli? Ei mitään käsitystä. Istun vain paikallani ja tuijotan eteeni ajatusten laukatessa ja tunnemyrskyn lamaannuttamana. Kädet ovat kylmät ja hikiset. Kuka tämmöistä tekee? Ei kukaan. Ja ennen kaikkea – miksi minä teen? Huomaan hokevani ääneen erästä suomenkielen rumimmista sanoista. Toisaalta, idea koko jutussa on rikkoa omia rajoja, ja sen minä totisesti teen.. Olisiko se onnistunut jotenkin hillitymmin, Todennäköisesti. Mutta kun rajoja kerran rikotaan, niin PERKELE, tehdään se sitten kunnolla.

Maanantai 09.02.2004

Pieni ahdistus muistuttelee itsestään jatkuvasti jossain takaraivoni perukoilla. ”Kyllä! Menit sitten pässi lupautumaan nakumalliksi!” se huutaa. Se tuntuu musertaneen tyystin toisen aivojeni asukin, pikkuruisen, huonolla itsetunnolla varustetun eksihibitionistin. Osasin kyllä etukäteen odottaa jonkilaisia katumuksen tunteita, mutta tällä hetkellä haluan vaan unohtaa koko typerän lehden, ja typerän ideani typeristä kuvauksista. Kiukuttaa. Kiukuttaa sen takia, että lupauduin koko hommaan, ja kiukuttaa samalla myös sen takia, että epäilen kanttini riittämistä. Olen jo pari viikkoa koittanut vältellä ajattelemasta koko asiaa, kertakaikkiaan pidätellä pääni sisällä vellovia kysymyksiä ja pelkoja niin kauan, kunnes huomaan olevani kameran edessä, ja mitään on myöhäistä katua. Vaikka teenkin niin sanotusti ”Janet Jacksonit”, vakuuttelen itselleni, että minua tuskin tyrmätään valtavalla moralismin hyökyaallolla, toisin kuin ehkä kävisi Atlantin tuolla puolen. Pidän itselleni pienen kannustuspuheen, ja päätän ainakin näennäisesti lakata stressaamasta koko asiaa.

Tiistai 17.02.2004

vedän syvään henkeä ja nostan puhelimen korvalleni. Pikkuisen jännittää. Qumma vastaa puhelimeen ja kuulostaa onneksi rennolta ja hyväntuuliselta. Aloitan hieman takellellen ja esittelen itseni. ”Niin tota öö siitä lauantaista.. ”. Qumma antaa ajo-ohjeita studiolleen ja rupattelemme muutenkin mukavia. Ensin hymyilyttää, sitten jopa vähän naurattaa. Maineikas kinky/fetish-valokuvaaja vaikuttaakin ihan mukavalta hepulta.

Torstai 19.02.2004

Kuvauksiin on kaksi päivää. Seison huoneessani kokovartalopeilin edessä pikkuhoususillani. Tarkastelen kroppaani miettiväisenä. Kokonaisuuteen olen ihan kohtuullisen tyytyväinen, ja ala-asteella potemani kompleksit hassuista varpaistani eivät tunnu enää näin kypsemmällä iällä vaivaavan. Taputtelen masuani, viime syksynä vielä juuri ja juuri erottuneesta sixpackista on jäljellä enää pack. Olen kuullut, että kameran läpi ihminen näyttää seitsemän kiloa paksummalta. Toivon sen olevan pelkkää urbaania legendaa, sillä jos näin pieneen ihmiseen lisätään kerralla seitsemän kiloa laardia, lopputulos on varmasti aika koomisen näköinen. En voi kuitenkaan väittää, että jännittäisin turhan paljoa sitä, miltä kameran edessä näytän. Eihän Qumman valokuvissa ole muutenkaan ideana näyttää mitään rantavahdinnäköisiä kollageenityttöjä. Oikeastaan huomaan olevani kuvauksista aika innoissani. Jopa niin innoissani, etten voi olla kysymättä itseltäni, rikonko tässä todellakin omia rajojani, vaiko vain yleisen ja perinteisen sovinnaisuuden rajoja? Ajatus sovinnaisuuksien rikkomisesta nostattaa naamalleni hetkeksi pirullisen hymyn.

Torstai 26.02.2004

Kuvausaikataulun viivästyminen on ehtinyt lopahduttaa tunnelmiani jo moneen kertaan, mutta tänään on vihdoin Se Päivä. Varmistan riittävän vireystason parituntisilla päiväunilla. Herättyäni keräilen tavarani kasaan – muutamat stringit, ja vähän evästä matkalle. Kävelen ympäri kämppää pikkuisen hermostuneena. Istahdan välillä sängylle, nousen taas ylös, ja kävelen olohuoneeseen. Istahdan sohvalle. Nousen ylös. Vilkuilen kelloa. Jotain pitäisi syödä, mutta ruoka ei maistu.

Matkalla eksymme jonnekin Orimattilan korpeen. Netistä printatut surkeat kartat eivät juurikaan auta suunnistamisessa. Pienen haahuilun jälkeen löydämme kuitenkin oikean reitin, ja saavumme perille juuri ennen pimeän tuloa. Qumma avaa oven, ja astun sisään. Olen pikkuisen hämmennyksissäni, enkä oikein tiedä, miten päin olisin. Qumma alkaa asetella valoja paikoilleen ja antaa ohjeita, kuinka meikkaan itseni. Maalaan silmäluomeni mustiksi, ja näytän mielestäni oikeastaan aika hyvältä. Riisuudun hiukan vaivaantuneena, ja vedän Qumman valitsemat stringit jalkaani. Alan jo pikkuisen rentoutua, ja tassuttelen ympäri studiota käsiäni heilutellen. Studio on pulloollaan mitä omituisinta rekvisiittaa, melkein kuin pieni taidenäyttely itsessään.

Kun Qumma alkaa sitoa köysiä ympärilleni, rauhoitun vielä enemmän. Köydet ovat tiukalla, ja pienessä paketissa on jotenkin turvallinen olo. Vetää ihan hiljaiseksi. Tunnetta on vaikea selittää, pää vaan tyhjenee ajatuksista. Siitä huolimatta, etten köysien takia pysty edes vetämään syvään henkeä, minulla on hyvä ja rauhallinen olo. Tässä sitä nyt ollaan – rajoja rikkomassa, enkä voi edes liikkua. En oikeastaan kiinnitä huomioita siihen, kuinka Qumma häärää ympärilläni kameran kanssa ja napsii kuvia. Qumma sanookin, että bondagella on usein hyvin terapeuttinen vaikutus. Se rauhoittaa kiireen keskellä, ja vie mielen pois arkipäiväisistä asioista. Moni malli kuulema tahtoo olla hetken köysissä ja vain nauttia olostaan senkin jälkeen, kun kuvat on otettu. Qumma on käynyt opiskelemassa bondagen jaloa taitoa Japanissa asti, ja matkasta hän on koonnut valokuvakirjan Tokyo Moments. Saan myös käteeni pari päivää kuvausten jälkeen ilmestyvän kirjan Fetish Moments, johon Qumma on kerännyt kuvia ’ihan fiilispohjalta’ viimeisen neljän vuoden ajalta. Qumman kuvia löytyy myös muiden maailman parhaiden kinkyvalokuvaajien joukosta Fetish Photo Anthology – nimisestä kirjasta, joka ilmestyi viime vuoden lopulla.

Entäpä Qumman omat rajat? Qumma kertoo olevansa vapaana taiteilijana siinä mielessä onnellisessa asemassa, etteivät rahoitus tai aikataulut rajoita hänen tekemisiään. Raja fetish-valokuvaajalla kulkee siinä, että hän kuvaa ainoastaan täysin vapaaehtoisia malleja, eikä missään tapauksessa mitään sairaita ääri-ilmiöitä, kuten pedofiliaa tai eläimiin sekaantumista. Qumma kertoo nykyisen extreme-elämystavoittelun näkyvän valitettavana ilmiönä myös kinky- ja fetish –maailmassa. Jos koko touhu perustuu kilpailuun siitä, kuka kestää kovinta käsittelyä, ollaan jo pahasti hakoteillä.

Ensimmäisen kuvasarjan jälkeen Qumma ottaa lisää köyttä, ja alkaa katsella arvioivasti katossa olevia koukkuja. Nielaisen. Katselen koukkuja itsekin koittaen arvioida niiden kestävyyttä, ja odotan hetkellisen pakokauhun vallassa, mitä tuleman pitää. Luojan kiitos hän ei kisko minua kokonaan ilmaan, vaan sitoo yhden köyden käsistäni kattoon, ja toisen jalastani, juuri polven yläpuolelta. Seison siis köysien varassa yhdellä jalalla, aluksi hieman horjuen, mutta rentouduttuani ihan tukevasti. Qumma napsii lisää kuvia, ainoa tehtäväni on pysyä pystyssä ja käännellä päätäni milloin mihinkin suuntaan. Jalkani alkavat väsyä, ja köydet ovat pikkuhiljaa puuduttaneet käteni. Kuvaus ei onneksi kestä kauaa, ja Qumma availee minut paketista. Köysistä jää hienot jäljet käsivarsiin. Olen suorastaan hyvällä tuulella, vaikkakin edelleen pikkuisen sanaton. Turisemme vielä hetken aikaa, keräämme tavaramme ja hyppäämme autoon. Vilkutan Qummalle ikkunasta ennen kun pakettiautomme katoaa lumimyrskyyn. Kotiin päästyäni olen todella väsynyt. Pitkään sisälläni vellonut jännitys on vihdoinkin ohi.

Kuvausten jälkeen minulla on varsin ristiriitainen olo. Toisaalta olen ylpeä itsestäni, ja iloinen siitä, että epävarmuudestani huolimatta uskalsin tehdä jotain tällaista. Kuvaukset, sidottuna oleminen, koko tunnekaaos päässäni, on todellakin ollut jotain sellaista, mitä en ole koskaan aikaisemmin kokenut. Sitten taas toisaalta.. ennen kun lehti ilmestyy, olen edelleen yksin omien ajatusteni kanssa. Jutun luovuttaminen toimitukseen tuntuu hypyltä tyhjyyteen.. Tästä eteenpäin en voi enää vaikuttaa asioiden kulkuun. Loppujen lopuksi taitaa olla niin, että suurimman rajani rikkominen on vielä edessä päin - sillä hetkellä, kun ojennan uunituoreen Meduusa-lehden vanhempieni luettavaksi.

Teksti: Paula Seppä